Kirjakoukussa oleva diletantti korjaa talteen lukemiensa kirjojen herättämiä ajatuksia, jotta muistaisi oivalluksensa vielä myöhemminkin. Samalla joku hyvää kirjaa etsivä saattaa löytää jotain tuoretta luettavaa itsellensä. Tervetuloa mukaan!
Joskus sitä osuu kohdalle todella paska kirja, jonka päätät tapella läpi ihan periaatteesta.
Näin kävi tämän kirjan kohdalla. Meikäläinen kun oli kerran tästä hengentuotteesta ihan käypää rahaa maksanut, niin eipä sitä passannut lukemattakaan jättää.
Otetaan Harry Potter ja poistetaan siitä huumori, erikoisilla persoonilla varustetut henkilöhahmot ja brittiaksentti, niin jäljelle jää höyryävä läjä, jota sen luoja kutsuu nimellä The Iron Trial.
Kirjaa olisi tuskin edes koskaan julkaistu, ellei kirjan toinen kreditoitu kirjailija Cassandra Clare olisi niin kovassa nosteessa Mortal Instruments-kirjasarjansa myötä, josta Netflix on tehnyt myös sarjansa.
Siinä missä Harry Potterilla on jälki otsassa, laahaa Callum Hunt jalkaansa jonkun lapsuuden onnettomuuden seurauksena.
Siinä missä Harry Potterilla on Hogwarts, on Callum Huntilla Magisterium.
Harry Potterin vanhemmat ovat kuolleet, Callum Huntin äiti on kuollut.
Harry Potterin ottovanhemmat eivät halua Potterin opiskelevan taikuutta, Callum Huntin isä ei halua tämän opiskelevan taikuutta.
Harry Potterilla on oma possensa ja Draco Malfoynsa, Callum Huntilla omansa.
Harry Potterilla oli oma intiimi kontaktinsa universuminsa pääpahikseen, näin on myös Callum Huntilla.
Kopiointi on niin räikeää, ettei kirjan lukemisesta tahdo tulla mitään. Mieli tekee vertailuja koko ajan, eikä Amerikkalaisella kopiolla ole mitään tarjottavaa.
Tappelin kirjan läpi asenteella. Siitä annan itselleni täydet 5 tähteä.
Kuinka 15-vuotias Pakistanilainen tyttö päätyy Talibanin salamurhayrityksen kohteeksi?
Tämän tarinan kertoo I am Malala.
Malala Yousafzai nousi koko maailman tietoisuuteen, kun 9.10.2012 Taliban-sotilas ampui tätä päähän.
Malala oli nuoresta iästään huolimatta rauhanaktivisti, joka oli puhunut voimakkaasti tyttöjen oikeudesta koulutukseen.
Kirja valottaa mainiosti niitä taustoja, joiden avulla Talibanien onnistui nousta valtaan Pataanien asuttamassa Swatin laaksossa.
Valtion virkamiesten ja armeijan korruptoituneisuus, ja Pataaniväestön hajanainen heimoyhdyskunta, jossa sukuviha ja verikostot ovat yleisiä, antoivat jalansijan Talibani-aatteen asteittaiselle leviämiselle.
Kaikilla ryhmittymillä oli toisistaan niin eriävät intressit, että ulkopuolisen ryhmittymän oli helppo tulla kylvämään eripuraa ja oman agendansa siementä näiden välille.
Kun kaikkein heikoimman väestönosan oikeuksia aletaan polkea, ei siihen kukaan kiinnitä mitään huomiota.
Ensin kiellettiin televisiot, tietokoneet ja DVD:t. Seuraavaksi radiosta kuului vain Talibanipropagandaa, ja eräänä päivänä naiset eivät enää saaneetkaan käydä koulua.
Kun ihmisten oikeuksia aletaan ottaa pois vähän kerrallaan, kansa on kuin sammakko, joka istuu lämpiävässä vedessä: Sammakko tottuu hiljalleen lämpötilan nousuun kunnes keittyy elävältä. Sammakko ei tajua mitään ennen kuin on liian myöhäistä.
Malala perheineen ei välttämättä edusta kaikilta osin ihan sitä tavallisinta Pakistanilaista perhettä. Malalan äiti ei osaa lukea, mutta Malalan isä taas on opettaja ja perustanut lukuisia kouluja perheen kotilaaksossa.
Malalakaan ei välttämättä ole ollut se kaikista perinteisin nuori Pakistanilainen tyttö: Mimmi, jonka lukemistoon kuuluu 11-vuotiaana Tolstoin Anna Karenina, Stephen Hawkingin A Brief History of Time, Shakespearin Romeo&Julia, Paolo Coelhon Alkemisti ja mausteeksi Oliver Twist ja Twighlight saaga ei välttämättä ole täysin samalla viivalla ikäistensä roskienkerääjäorpojen, tai edes näennäisesti koulutetun aikuisväestön kanssa.
Malala alkoikin puhumaan tyttöjen ja kaikkien köyhimpienkin lasten opiskeluoikeuden puolesta aina kun mahdollisuus tuli.
Malala on maailman nuorin Nobelin-rauhanpalkinnon saaja. Alla Malalan puhe palkintogaalassa 2014.
Kirjaa lukiessa nöyrtyy. Nuori tyttö, joka puhuu rauhan puolesta, vaikka tätä itseään on kohdeltu kaltoin on aidosti ihailtavaa. Hän haluaa vastustaa terrorismia ja eriarvoisuutta yhtäläisen kouluttautumisen mahdollisuudella.
Vilpitön halu saada rauhan keinoin maailmassa hyvää aikaan sai allekirjoittaneelle aika ajoin hieman kimmeltävää silmää ja palaa kurkkuun.
Kirja teki minusta uskovaisen: tie terrorismin tuhoon voi hyvinkin tulla tyttöjen koulutuksen kautta.
Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa vähääkään mitä maailmassa tapahtuu.
Kirjallisessa sivistyksessäni ammotti suurempi aukko kuin Titanicin kyljessä aikanaan. En ollut näet lukenut ainoatakaan Stephen Kingin romaania. Tätä massiivista aukkoa paikkaamaan tarvittiin yhtä massiivinen opus, ja korkkasinkin oman poikuuteni Stephen Kingin sielun elämään lukaisemalla teoksen The Stand(suom. Tukikohta)
The Stand ilmestyi alun perin vuonna 1978, jonka jälkeen King julkaisi kirjastaan lyhentämättömän version vuonna 1990. Allekirjoittaneen oli luonnollisesti luettava alkuperäisellä kielellä tuo lyhentämätön tiiliskivi, joka omaa englanninkielisenä versiona 1152 sivua ja 1344 sivua suomenkielisenä versiona.
Mielenkiintoisena kuriositeettina on mainittava, että King joutui aikanaan lyhentämään 400 sivua kirjastaan kustannussyistä. Kustantaja koki, että tuohon aikaan vielä tuoreen kirjailijan lyhentämätön teos olisi tullut liian kalliiksi painattaa, ja kirjan katemarginaali olisi jäänyt liian pieneksi.
Kirjan tapahtuvat sijoittuvat post-apokalyptiseen maailmaan, jossa Yhdysvaltain armeijan kokeellinen virus on päässyt karkuun ja tuhoaa 99.4% maailman väestöstä. Sen enempää uppoamatta kirjan juonen koukeroihin on todettava, että kirjan henkilöhahmot ovat varsin moni-ulotteisia ja King kuvailee hyvinkin tarkasti paikkoja, joihin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Osa kirjan tapahtumista sijoittuu Boulderiin, kaupunkiin Coloradossa ja koska olen itse sattumalta tuossa maailman kolkassa saanut kunnian käydä, nousivat tarinan maisemat varsin elävästi mielessäni esiin.
King ei turhaan ole arvostettu kirjailija. Jo tämän ensimmäisen kosketuksen perusteella herran kirjallisuuteen havaitsen kaksi ulottuvuutta, jolla King kietoo lukijansa tarinansa syleilöön. Toinen niistä on tarina itse. Juonen kuljetus ja sopiva käänteisyys on juuri sellaista, joka pitää lukijan otteessaan. Tästä samasta syystä niin moni Kingin kirja on kääntynyt toimivaksi elokuvaksi.
Toinen kutkutteleva tapa, jolla King pitää otteessaan on puhtaasti upea kirjoitustyyli. Dramaattiset tapahtumakuvaukset ja mieleenpainuvat metaforit jäävät elämään lukijan mieleen tämän painuessa yöunilleen kirjaa luettuaan, ja dialogin aitous saa hahmot heräämään.
Allekirjoittaneesta tuli fani kertaheitolla, ja aionkin tutustua herran koko tuotantoon.. Mutta luen ne vähemmän pelottavat kirjat ensiksi. Ihan vaan yöunieni takia ;)
Elämänkerrat ovat kiehtovaa luettavaa. Nämä tarinat toimivat sekä päähenkilön elämän ajan kuvauksena, että kiehtovana läpileikkauksena tarinan protagonistin sielunelämään.
Nelson Mandela kirjoitti osan kirjan tekstistä ollessaan Robben Islandin vankilassa. Mandela halusi keskittyä yhdessä haamukirjoittajansa kanssa nimen omaan kuvaamaan Etelä-Afrikan oloja Mandelan aikana, ja kuvata Mandelaa vain yhtenä vallankumouksen välikappaleena. Tämä näennäinen nöyryys jättää tilaa muiden tärkeiden ihmisten tunnustamiselle, mutta jättää samalla itse Mandelan varsin etäiseksi. Mandela puhuu eteenpäin ajavasta voimastaan vain pakkona taistella kansansa vapauden puolesta, mutta kirja ei aukaise mistä moinen pakottava tarve on aikanaan lähtenyt ja mikä sitä ruokki 27,5 vuotta vankilassa.
Kirja alkaa Mandelan lapsuudesta ja kuvaa varsin yksityiskohtaisesti Mandelan heimon miesten aikuistumisen riittiä, eli aikuisuuden kynnyksellä tapahtuvaa ympärileikkausta. Mandela kuvaa itselleen tapahtuvia asioita varsin etäisesti, eikä juurikaan valota tapahtumien hänessä itsessään herättäneitä tunteita.
Kirja päättyy vuoteen 1994, jolloin Nelson Mandela valittiin Etelä-Afrikan presidentiksi.
Mandelasta nousi minulle uutena tietona muutama seikka:
-Mandela ei ollut vain passiivinen rauhan suurlähettiläs, vaan aktiivinen rauhansoturi, joka piti väkivaltaa yhtälailla neuvottelun välikappaleena kuin passiivista vastarintaakin.
-Mandela piti kunnostaan huolta aivan vanhoille päivilleen saakka päivittäin, myös vangittuna.
-Mandela voitti Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä poliittisen vastustajansa Willem De Klerkin kanssa vuonna 1993.
Mandelan kirjan pohjalta on tehty myös saman niminen elokuva, joka sai Ensi-iltansa vuonna 2013. Elokuvassa Mandelaa esittää brittinäyttelijä Idris Elba, joka tekeekin uskottavan roolityön Mandelana.
Elokuva keskittyykin tarinan draamaan siinä, missä itse kirja luettelee jopa hieman lakonisesti Etelä-Afrikan ja Mandelan historian tapahtumia.
Kummatkin täydentävät ketterästi toisiaan, ja suosittelenkin syväluotaavaa historiikin tutkimusta varten kumpaakin lähdettä: sekä kirjaa, että elokuvaa.
Välillä on varsin virkistävää ujuttaa lukemistoon hieman Scifiä ammattikirjallisuuden vastapainoksi. Tällä kertaa valitsin Orson Scott Cardin kirjan Xenocide, joka on Ender Saagan kolmas osa. Kirjasarjan ensimmäinen osa on vuonna 1986 julkaistu Ender's Game, josta tehty elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2013.
Kirjasarjan toinen osa Speaker For The Dead julkaistiin vuonna 1986, ja Xenocide vuonna 1991.
Siinä missä kaksi ensimmäistä kirjaa keskittyvät enemmän päähenkilö Enderin tarinaan, on Xenocide selkeästi filosofisempi kokonaisuus. Kirjallisuuden lajina juuri scifi antaa herkullisen maaperän filosofisille pohdinnoille. Scifi antaa vapauden luoda maailmoja ja tilanteita, joissa erilaiset moraalifilosofiset pohdinnat saadaan herätettyä eloon varsin konkreettisella tavalla. Niin tekee myös Orson Scott Card tässä teoksessaan, jossa pieni joukko ihmisiä joutuu päättämään viiden eri älykkään lajin kohtalosta. Onko oikein uhrata yksi laji, jotta muut voivat selviytyä?
Kirjailija on ottanut tarinaan mukaan myös katolisen uskonnon, ja puntaroi tarinassaan maukkaasti judeokristillisten uskontojen tulevaisuuden haasteita tekniikan kehittyessä. Orson Scott Card tarjoaakin yhden vaihtoehdon sille, kuinka katolilaisuus saattaisi sinnitellä mukana tulevaisuuden haasteissa.
Teos on syvistä pohdinnoistaan huolimatta kevyttä ja helppolukuista seuraa. Kirjoittajan tyyli on helpon rento ja humoristinen dialogi pitää otteessaan mukavasti.
Kirjasarjoille on tyypillistä, että ensimmäisen kirjan jatko-osat eivät täysin seiso omilla jaloillaan. Näin on myös Xenociden kohdalla. Samalla tavalla kuin Harry Potterin tai Game Of Thronesin (A Song Of Ice And Fire) kolmannen kirjan lukeminen ilman, että on lukenut aiempia osia jättäisi hieman kylmäksi, niin olisi myös tämän opuksen kohdalla.
Itse nautin kirjasarjoista, koska lukuisiin kirjoihin jaetussa tarinassa kirjailijalla on aikaa kehittää hahmoja, näiden välisiä suhteita, sekä maailmaa johon tarina sijoittuu.
Xenocide on ehdottomasti kirjoista eniten mieleeni, joskin pidin myös kahdesta edellisestäkin kovasti. Xenociden diipimmät kelat ja moraaliset haasteet saivat omankin mieleni laukkaamaan.
Itse pyrin lukemaan kirjat aina näiden alkuperäiskielellä, mikäli siihen on vain suinkin mahdollisuus. Tekstistä katoaa aina tietyt vivahteet kun se käännetään toiselle kielelle. Esimerkiksi kirjan nimi "Xenocide" (Xeno-muukalainen & cide-murha) on sanaleikki sanasta "Genocide"-kansanmurha. Kirja onkin suomennettu nimelle "Kansanmurha" hävittäen alkuperäisen teoksen nimen vivahteet käännöksessä.
Otan innolla työn alle sarjan seuraavan teoksen Children Of The Mind, joka valottaa lisää Xenociden kutkuttavaan tilanteeseen jäänyttä tarinaa.
Suosittelen Ender Saagaa kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville!
