Vuoden kirjat listana: Lucutoucan vuoden 2017 TOP 10

Vuosi 2017 lähentelee loppuaan, ja elämän juoksuhaudoissa kahlaamisen vastapainoksi on tullut nautittua kirjallisuuden tarjoamasta eskapismista aina kun sille on ollut pienikin mahdollisuus.

Bibliofiilistelijä

Olen näemmä tänä vuonna ehtinyt käydä läpi 52 kirjallista teosta (oppi-/tenttikirjoja ei lasketa), joista ajattelin rakennella jonkinlaisen TOP 10-listan omaksi, ja tekeleitäni lukevien bibliofiilien iloksi.

Kun vuoden aikana lukemansa kirjat listaa luetteloksi, tekee vääjäämättä havaintoja itsestään. Oma pohdintani oli ennen tämän listan työstämistä, että olen tänä vuonna keskittynyt lähinnä b-luokan scifiin ja muuhun kevyeen hömpänpömppään joka ei liikaa nuppia rasittele.

Tilanne ei kuitenkaan näyttäydy IHAN niin lohduttomana kun listaa katselee jälkeenpäin.
Toki kirjoista 26 kappaletta (eli tasan puolet) täyttää scifin määritelmän, mutta ihan pahimmalta linnunrataripulilta on silti tänä vuonna vältytty. Mukaan on kuitenkin mahtunut 6 elämänkertaa, 5 tietokirjallista teosta, 7 kaunokirjallisen/klassikon statuksen omaavaa teosta ja 8 filosofian piiriin laskettavaa teosta.

Tässä vaiheessa onkin hyvä pysähtyä pohtimaan ensi vuotta. Haluanko suhteen pysyvän samana? Puolet Scifiä ja loput tasaisessa suhteessa edellä mainituista aihepiireistä? Vai onko aika laajentaa repertuaaria muuhunkin kirjallisuuteen? Ehkä pitäisi räjäyttää vuosi 2018 käyntiin valitsemalla joku Nora Robertsin teos marketin tyrkkyhyllyltä pelkästään kansikuvan perusteella: Valitsen sen, jossa pitkätukkaisen fabion merirosvopaita huljuu tuulessa niin avonaisena, että vähintään toinen nänni törröttää paljaana tyrskyä vastaan kuin nortinnatsa tuoreella hangella.

Ideaa hetken makusteltuani voin todeta, että ehkä harlekiini-osasto jää kuitenkin vielä odottelemaan toisia aikoja.

Tekee mieli myös lausua jotain innostuksestani scifin parissa. Asiaan vihkiytymätön maallikko kokee varmasti joskus kokeneensa jonkun scifi-elämyksen, usein Star Warsin parissa ja tekee siitä päätelmän pitääkö hän koko genrestä vai ei. Valitettavasti tämä ei tee oikeutta kenellekkään. Star Wars on scifin alalajia nimeltään "Avaruusooppera", joka omassa melodraamassaan kyllä puolustaa paikkaansa ja on viihdearvoltaan täysin omalla levelillään, mutta ei valitettavasti kerro koko genren todellisesta tenhosta ja taiasta mitään.

Oma rakkauteni scifiin kumpuaa rakkaudestani filosofiaan ja yleiseen pähkimiseen. Kasvoin Star Trekin, ja erityisesti The Next Generationin parissa ja olin suorastaan haltioitunut tavasta jolla jokaisessa jaksossa käsiteltiin jotain filosofista teemaa tai kysymystä. Nauhoitin jaksot VHS-kaseteille ja katsoin niitä yhä uudestaan ja uudestaan kyllästymättä. Olemme tänä vuonna aloittaneet perheyksikössämme tuon sarjan uudelleen katsomisen Netflixistä. Osaan ilokseni vieläkin suurimman osan vuorosanoista ulkoa, ja sarjan taika on vain lisääntynyt vuosien varrella. Vasta tänä päivänä osaa todella arvostaa sitä älykkyyttä ja taitoa, jolla sarja on rakennettu. Hahmojen keskinäinen kanssakäyminen, juonen suuret linjat, ja joka jaksossa pohdittava filosofinen teema käy saumattomasti yksiin läpi 7 tuotantokautta. Paras sarja ikinä!

No niin, takaisin aiheeseen. Parhaimmillaan scifi tarjoaa siis alustan filosofisille ajatuskokeille, yhteiskunnallisille teemoille tai tulevaisuudenkuville, joita ei muussa taiteessa välttämättä voi käsitellä yhtä helposti. Minulle hyvä scifi käykin läpi jotain ajattomia (moraali)filosofisia kysymyksiä tai vaihtoehtoisia tulevaisuudenkuvia ja niiden merkitystä toteutuessaan. Mieleen tulee tällä viikolla katsomamme Star Trek-jakso, jossa erään planeetan asukkaat olivat kaikki "muun sukupuoleisia" planeetan asukkaat olivat siis "kehittyneet" yli sukupuolikäsitteen ja olivat androgyynejä niin mieleltään kuin varustukseltaankin. Kuitenkin välillä syntyi henkilöitä, jotka kokivat itsensä mieheksi tai naiseksi. Näitä henkilöitä jahdattiin, ja kiinnijäädessään heidän tuli käydä läpi pakkohoito ja kirurginen toimenpide kaikkien sukupuolimarkkereiden poistamiseksi. Tämä ikäänkuin omasta maailmastamme päälaelleen käännetty ajatuskoe oli mielestämme niin kutkuttava, että Rajatorpan nukkumalähiön kauhtuneessa kaksiossa käytiin keskustelua aiheesta aina yöpuulle saakka.

Eli pyjamassa painaville valosapelihammastiikereille on aikansa ja paikkansa, mutta genren todelliset helmet kiiluvat allekirjoittaneen silmään lähinnä pohtivassa "Aristoteles goes space"-osastossa.
Päättyköön tämä apologistinen sivujuonteeni tältä erää tähän, ja käykäämme läpi allekirjoittaneen vuoden 2017 helmet. Alla oleva lista ei ole missään hierarkkisessa järjestyksessä:

1. Ready Player One by Ernest Cline
Kirja kertoo vuoden 2044 energiakriisin runtelemasta dystooppisesta maailmasta, jossa ihmiset pakenevat synkkää todellisuuttaan OASIS-nimiseen virtuaaliseen todellisuuteen, joka on muuttumassa yhteiskunnallisena toimijana ja taloudenlähteenä tärkeämmäksi kuin todellisuus itsessään. Tarinan sankari on Wade Watts, pesunkestävä nörtti, joka ottaa asiakseen lähteä jahtaamaan OASIS:n luojan tekotodellisuuteen piilottamaa "pääsiäismunaa", jonka löytäjä saa omistukseensa tuon todellisuuden rakentaneen yrityksen ja kaikki sen mukanaan tuomat rikkaudet.

Omalta osaltani kirjan viehätys perustuu siihen pieteettiin jolla kirjailija on ottanut koko nörttimytologian haltuun aina 1970-luvun alusta asti. Lukukokemus onkin tuon maailman lapselle ilahduttava: Mukaan on haalittu kaikki rakkaat sarjat, pelit ja musiikki kultaisilta vuosikymmeniltä ja ympätty ne tarinaan juonta edistävällä tavalla.

Tämä raikas aarrejahti kokee elokuvaensi-iltansa 30.3.2018, ja elokuvan on ohjannut Steven Spielberg.

2. Kellariloukko/Notes from the underground by Fyodor Dostoevsky
Kirja kertoo nimettömän päiväkirjanpitäjän tarinan, monologin, jossa hahmo jäsentelee omaa kokemustaan itsestään ja yhteydestään maailmaan.
Teoksesta voi jokainen löytää jotain: Osa kiittelee sen filosofisia ansioita, osa näkee Dostojevskin esittelemän ihmiskuvan olevan valtavasti aikaansa edellä. Ilmeisesti myös Nietzsche oli varsin otettu Dostojevskin näkemyksistä: Nietzsche kutsuu Dostojevskia Epäjumalten hämärässä (1888) peräti 'ainoaksi ihmiseksi, jolta minulla ylipäätään on mitään/jotain opittavaa näissä asioissa'.)

Itseäni puhutteli hahmon sairaan mielen riipivä todenmukaisuus. Minä tunnen tuollaisia ihmisiä. Suvussani on tuollaisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka sinällään tunnistavat omat vajavaisuutensa ja puutteensa, mutta ovat haluttomia, tai uskovat olevansa kykenemättömiä, tekemään niille mitään. Sen sijaan he syyttävät muita ihmisiä tai yleisiä elämän olosuhteita näistä vajavaisuuksista kumpuavista ongelmista, oli kyse sitten muiden ihmisten kanssa toimimisesta tai oman elämän hallinnasta. Tämä johtaa yhtäältä itseinhoon oman kykenemättömyyden takia, ja toisaalta uhriutumiseen kun koetaan että koko maailma on viritetty juuri kyseistä yksilöä vastaan.

Itse kirja voi olla koetteleva lukukokemus. Päähenkilön monologit voivat olla hieman raskasta luettavaa varsinkin kirjan alkupuolella, ja käännöksestä riippuen kieli voi olla hyvinkin koukeroista. Itse päädyin tutustumaan teokseen englanniksi ja käännös oli kohtuullisen tuore. Tämä helpotti amatööripähkijää kovasti.

Loistava polku itseinhoisen mulkun mielenmaailmaan.

3. Muumit ja Olemisen Arvoitus by Jukka Laajarinne
Tässä kirjassa kiteytyy se, mitä filosofian pitäisi mielestäni olla. Kirja ei vaadi yliopistotutkintoa, vaan sen voi kuka tahansa napata käteensä ja ymmärtää kuinka Tove Jansson on löytänyt eksitentiaalisuuden sydämen kirjallisuudessaan. Lukijan ei myöskään tarvitse ymmärtää filosofisia termejä (kuten eksitentialismi), vaan kirjoittaja käy läpi hahmojen ajatuskulkujen kautta näitä käsitteitä. Tällainen kirja saattaisikin toimia muumien ystävälle oivana porttihuumeena filosofian maailmaan. Tämän kirjan jälkeen muumien seikkailut näyttäytyvät lukijalle täysin uudessa valossa. Muumipapan ekskursiot Hattivattien kanssa saavat täysin uuden näkökulman, ja Muumipeikon rakastuminen näyttäytyy täysin uudessa valossa. Rakastuiko Muumipeikko laivan keulakuvaan vai todellisuudessa omaan ideaansa siitä mikä ja millainen entiteetti tuo keulakuva oikeastaan on? Rakastuiko Muumipeikko ajatukseen rakkaudesta? Mihin me ihmiset rakastumme kun me rakastumme? Diippiä shittiä..

4. Mythos by Stephen Fry
Mythos on verbaliikan monitaiturin, Stephen Fryn ilahduttava ote antiikin kreikan mytologian tarinoihin. Huumorilla höystetty kerronta herättää tarinoiden hahmot eloon mieleenpainuvalla tavalla.
Teos on parhaimmillaan Stephen Fryn itsensä lukemana. Suosittelenkin kuuntelemaan tämän teoksen mikäli lontoo taipuu. Kyseinen opus on saatavilla mm. Storytel-palvelusta.

5. What Does This Button Do? By Bruce Dickinson
Monitaituri Bruce Dickinson tunnetaan parhaiten Iron Maidenin laulajana, mutta kaveri on tehnyt uraa myös lentäjänä, kirjailijana, radiotoimittajana ja miekkailijana. Bruce Dickinson on itse kirjoittanut elämänkertansa, ja eniten tästä teoksesta saa irti kun sen kuuntelee myös maestron itsensä lukemana. Myös tämä opus on saatavilla mm. Storytel-palvelusta ja Audiblesta.

6. JHT-Musta lammas by Mikko Aaltonen
Kyllä. Luin Cheekin elämänkerran. Itseasiassa, tämän vuoden elämänkertakavalkadista Posken elämänkerta nousi esiin positiivisena yllätyksenä. Lieneekö syynä se, että kirja on niin suuri kontrasti Keekin niin tarkoin varjelemalle imagolle. Kirjan jälkeen jää tunne, että tietää millainen hahmo Jare Tiihonen siviilissä on. Kirjan sivuilta nousee esiin määrätietoinen, suorastaan pakkomielteinen kaveri, joka ei päästä itseään tai läheisiään helpolla. Myös miehen arvomaailma nousee hyvin esiin. Kirjan luettuani koen, että meillä Posken kanssa tuskin olisi paljoakaan yhteisiä intressejä tai keskustelun aiheita, mutta arvostukseni häntä kohtaan nousi aivan uudelle magnitudille. Kirjassa on myös selkeä opetus: Määrätietoinen tekeminen ja luja usko itseensä ajaa ohi kaikesta muusta kun kyse on menestyksestä.

7. Stephen Fry elämänkerrat: Moab is my washpot, The Fry Chronicles, More Fool Me
Stephen Frylla riittää sen verran juttua, että elämänkertakin on trilogia. Toisaalta, mies on ollut niin monessa mukana että jutun juurtakin on suorastaan kornukopia. Kirjoista menettää paljon, jos ne lukee käännöksinä. Stephen Fryn taika piilee juuri siinä kuinka hän käyttää kieltä. En valitettavasti usko, että valtakunnastamme löytyy sellaista sanaseppoa joka osaisi tehdä oikeutta Fryn kyvyille.

8. Themis Files by Sylvain Neuvel: Sleeping Giants, Waking Gods
Themis Files on trilogia, josta on tullut kaksi osaa: Sleeping Giants ja Waking Gods. Kolmas osa ilmestyy vuoden 2018 aikana. Tarinankerronta on samankaltainen kuin hittikirjassa (ja elokuvassa) The Martian. Tapahtumat kuvataan "file entryinä", joissa tapahtumien osallisia haastatellaan niiden kulusta. Erittäin raikas lähestymistapa, joka antaa tietynlaista mystiikkaa juoneen ja tuo samalla kirjan hahmoja omituisesti lähemmäksi.
Kirja kertoo, kuinka Rose Franklin löytää lapsena valtavan mekaanisen käden maahan ilmestyneestä painaumasta. Käsi paljastuu monta tuhatta vuotta vanhaksi, ja myöhemmin alkaa selvitä että muitakin mekaanisia vartalonpalasia lojuu ympäri maailmaa.
Teos viettelee mukaansa niin satunnaisen X-Files diggarin, pesunkestävän scifinörtin, kuin perus jännäreistä diggailevan satunnaisen selailijankin. Suosittelen lämpimästi.


9. American Gods by Neil Gaiman
Neil Gaiman kirjoitti teoksensa jo vuonna 2001, mutta siitä on vuonna 2017 tehty tv-sarja, joka uusittiin juuri toiselle tuotantokaudelle. Itse en ole tuota sarjaa vielä nähnyt, mutta trailereiden perusteella on mahdollista, että kirjan tunnelma on onnistuttu jossain määrin siirtämään myös kuvaruudulle. Mytologia herää henkiin kun Shadow vapautuu vankilasta ja tapaa erikoisen herrasmiehen, joka tahtoo itseään kutsuttavan nimellä "Wednesday". Kirjan tunnelma on Twin Peaks meets True Blood meets Big Fish. Suosittelen hilusti kummallisista pärinöistä diggailevalle. Neil Gaimanin arvostettuun sarjakuvaan The Sandman perustuu Netflixissäkin pyörivä hittisarja Lucifer.


10. Sapiens by: A Brief history of humankind by Yuval Noah Harari
Tämän vuoden faktakirjallisuuden helmi. Kirja julkaistiin hepreaksi vuonna 2011 ja englanniksi 2014. Suomeksi kirja ilmestyi 2017. Teoksessaan Harari esittää varsin kiehtovalla tavalla teoriansa siitä, miksi ihminen nousi pienestä metsästäjä-keräilijä kansasta koko maapallon vitsaukseksi. Harari luonnostelee teoksessaan neljä merkittävää kehitysaskelta, jotka siivittivät Homo Sapiensin matkaa maailmanvalloitukseen: Kognitiivinen vallankumous, maanviljelyksen vallankumous, ihmisten yhdistyminen, ja tieteellinen vallankumous.
Harari asettaa teoriassaan olennaiseksi seikaksi ihmisen kyvyn uskoa kuvitteellisiin asioihin, esimerkiksi jumaliin, rahaan vaihdon välineenä, ihmisoikeuksiin, ja käsitteeseen valtiovallasta ja hallinnosta.

Ehdottomasti teos jonka aion lukea vielä monta kertaa uudestaan.
Harari kirjoitti kirjaan myös jatko-osan nimeltään Homo Deus, josta saatan lausua jotain myöhemmin luettuani sen uudestaan. Ensilukemalta teos tuntui hieman väkisin puristetulta, mutta sen informaatioarvo ja viihdyttävyys olivat kyllä kohdallaan.


Vuoden kirja joka jäi kesken:
One Hundred Years Of Solitude by Gabriel Garcia Marques
Olen aloittanut kyseisen opuksen nyt kaksi kertaa. Kummallakin kerralla olen lukenut teoksesta noin 2/3, mutta sen jälkeen tekeleen psykedeelinen puuduttavuus on saanut minut uupumaan. Kaikenlaista sontaa on tullut vuosien varrella kahlattua läpi, mutta tähän ei allekirjoittaneen rahkeet yksinkertaisesti vain riitä.

Kyseinen teos jakaa mielipiteitä laajemmaltikin, ja osa on sitä mieltä, että vain syntyperäinen latinalaisen amerikan asukki voi ymmärtää tarinankerronnan hienouksia ja sitä vaivihkaista yhteiskuntakritiikkiä joka teokseen on kuulemma sisään leivottu.

Itselleni tekele näyttäytyy lähinnä unenomaiselta sukuluettelolta, jonka saman nimisille päähenkilöille tapahtuu samanlaisia asioita sukupolvesta toiseen. Mitään tunnesidettä kirjan hahmoihin tai tapahtumiin ei allekirjoittaneelle päässyt muodostumaan. Joku akka söi salaa multaa, se oli oikeastaan ainoa asia jonka kirjasta jaksan jollain tavalla muistaa. Ja joku heppu oli alkemian pauloissa ja taisi käräyttää perheen kultakolikot lyijyn sekaan jos oikein muistan.

Kirjan tyylisuuntaa kutsutaan mitä ilmeisimmin nimellä "maaginen realisimi". Vaikuttaa siltä, että kyseinen tyylisuunta valloittanut paikkaansa allekirjoittaneen sydämessä.. ainakaan tällä teoksella.

Alla vuonna 2017 lukemani teokset enemmän tai vähemmän kronologisessa järjestyksessä:

Star Wars: Ahsoka by E.K. Johnston
The Power of vulnerability by Brene Brown *
Argumentation: The Study of effective reasoning by David Zarefsky
Sapiens: A Brief history of humankind by Yuval Noah Harari
Homo Deus: A Brief history of tomorrow by Yuval Noah Harari

Bobiverse by Dennis E. Taylor:
We are legion
For we are many
All these worlds

Symposium by Plato
The Book of Joy by Dalai Lama&Desmond Tutu
The Girl with all the gifts by M.R. Carey
Not Alone by Craig A. Falconer

Expeditionary Force by Craig Alanson:
Book 1: Columbus Day
Book 2: SpecOps
Book 3: Paradise
Book 3.5: Trouble on paradise
Book 4: Black Ops

Terradox by Craig A. Falconer
The Fold by Peter Clines
Children of Time by Adrian Tchaikovsky

Hell Divers by Nicholas Sansbury Smith
Hell Divers II: Ghosts

Notes from the underground by Fyodor Dostoevsky

The Ender & Shadow Saga by Orson Scott Card
Enders Shadow
Shadow of the Hegemon
Shadow Puppets
Shadow of the Giant
A war of Gifts
Ender in Exile

Thus Spoke Zarathustra by Friedrich Nietzche
Brave New World by Aldous Huxley
Ready Player One by Ernest Cline
The Great Gatsby by F. Scott Fitzgerald
Feliks Onnellinen by Mika Waltari
Jane Eyre by Charlotte Bronte
Crime and Punishment by Fyodor Dostoevsky
JHT-Musta Lammas by Mikko Aaltonen
Marco Hietala-Ruostumaton by Timo Kangasluoma, Antti Jaakola
Musta Tähti Season 1&2 by Joakim Ersgård, Jesper Ersgård
What Does This Button Do? by Bruce Dickinson
The Island of Dr. Moreau by H.G. Wells
Olet hyvä tyyppi by Karla Nieminen
Ikigai by Hector Garcia et al.

Themis Files by Sylvain Neuvel:
Sleeping Giants
Waking Gods

Muumit ja olemisen arvoitus by Jukka Laajarinne
Nietzsche - Philosophy in an hour by Paul Strathern
Mythos By Stephen Fry

Stephen Fry - Elämänkerrat:
Moab is my washpot
The Fry Chronicles
More Fool Me

American Gods by Neil Gaiman
Stephen Fry Presents a Selection of Anton Chekhov's short stories 

The Iron Trial: Book one of the Magisterium Series By Holly Black&Cassandra Clare

Joskus sitä osuu kohdalle todella paska kirja, jonka päätät tapella läpi ihan periaatteesta.
Näin kävi tämän kirjan kohdalla. Meikäläinen kun oli kerran tästä hengentuotteesta ihan käypää rahaa maksanut, niin eipä sitä passannut lukemattakaan jättää.

Otetaan Harry Potter ja poistetaan siitä huumori, erikoisilla persoonilla varustetut henkilöhahmot ja brittiaksentti, niin jäljelle jää höyryävä läjä, jota sen luoja kutsuu nimellä The Iron Trial.

Kirjaa olisi tuskin edes koskaan julkaistu, ellei kirjan toinen kreditoitu kirjailija Cassandra Clare olisi niin kovassa nosteessa Mortal Instruments-kirjasarjansa myötä, josta Netflix on tehnyt myös sarjansa.

Siinä missä Harry Potterilla on jälki otsassa, laahaa Callum Hunt jalkaansa jonkun lapsuuden onnettomuuden seurauksena.

Siinä missä Harry Potterilla on Hogwarts, on Callum Huntilla Magisterium.

Harry Potterin vanhemmat ovat kuolleet, Callum Huntin äiti on kuollut.

Harry Potterin ottovanhemmat eivät halua Potterin opiskelevan taikuutta, Callum Huntin isä ei halua tämän opiskelevan taikuutta.

Harry Potterilla on oma possensa ja Draco Malfoynsa, Callum Huntilla omansa.

Harry Potterilla oli oma intiimi kontaktinsa universuminsa pääpahikseen, näin on myös Callum Huntilla.

Kopiointi on niin räikeää, ettei kirjan lukemisesta tahdo tulla mitään. Mieli tekee vertailuja koko ajan, eikä Amerikkalaisella kopiolla ole mitään tarjottavaa.

Tappelin kirjan läpi asenteella. Siitä annan itselleni täydet 5 tähteä.

Tälle kirjalle taasen annan 0,5/5

I am Malala by Malala Yousafzai, Christina Lamb

Kuinka 15-vuotias Pakistanilainen tyttö päätyy Talibanin salamurhayrityksen kohteeksi?

Tämän tarinan kertoo I am Malala.

Malala Yousafzai nousi koko maailman tietoisuuteen, kun 9.10.2012 Taliban-sotilas ampui tätä päähän.

Malala oli nuoresta iästään huolimatta rauhanaktivisti, joka oli puhunut voimakkaasti tyttöjen oikeudesta koulutukseen.

Kirja valottaa mainiosti niitä taustoja, joiden avulla Talibanien onnistui nousta valtaan Pataanien asuttamassa Swatin laaksossa.

Valtion virkamiesten ja armeijan korruptoituneisuus, ja Pataaniväestön hajanainen heimoyhdyskunta, jossa sukuviha ja verikostot ovat yleisiä, antoivat jalansijan Talibani-aatteen asteittaiselle leviämiselle.

Kaikilla ryhmittymillä oli toisistaan niin eriävät intressit, että ulkopuolisen ryhmittymän oli helppo tulla kylvämään eripuraa ja oman agendansa siementä näiden välille.

Lähde

Kirjassakin siteerattu Pastori Martin Niemöllerin runo vetää hyytävästi yhteen, kuinka tilanne Malalan kotilaaksossa eteni.

Kun kaikkein heikoimman väestönosan oikeuksia aletaan polkea, ei siihen kukaan kiinnitä mitään huomiota.

Ensin kiellettiin televisiot, tietokoneet ja DVD:t. Seuraavaksi radiosta kuului vain Talibanipropagandaa, ja eräänä päivänä naiset eivät enää saaneetkaan käydä koulua.

Kun ihmisten oikeuksia aletaan ottaa pois vähän kerrallaan, kansa on kuin sammakko, joka istuu lämpiävässä vedessä: Sammakko tottuu hiljalleen lämpötilan nousuun kunnes keittyy elävältä. Sammakko ei tajua mitään ennen kuin on liian myöhäistä.

Malala perheineen ei välttämättä edusta kaikilta osin ihan sitä tavallisinta Pakistanilaista perhettä. Malalan äiti ei osaa lukea, mutta Malalan isä taas on opettaja ja perustanut lukuisia kouluja perheen kotilaaksossa.

Malalakaan ei välttämättä ole ollut se kaikista perinteisin nuori Pakistanilainen tyttö: Mimmi, jonka lukemistoon kuuluu 11-vuotiaana Tolstoin Anna Karenina, Stephen Hawkingin A Brief History of Time, Shakespearin Romeo&Julia, Paolo Coelhon Alkemisti ja mausteeksi Oliver Twist ja Twighlight saaga ei välttämättä ole täysin samalla viivalla ikäistensä roskienkerääjäorpojen, tai edes näennäisesti koulutetun aikuisväestön kanssa.

Malala alkoikin puhumaan tyttöjen ja kaikkien köyhimpienkin lasten opiskeluoikeuden puolesta aina kun mahdollisuus tuli.

Malala on maailman nuorin Nobelin-rauhanpalkinnon saaja. Alla Malalan puhe palkintogaalassa 2014.

Kirjaa lukiessa nöyrtyy. Nuori tyttö, joka puhuu rauhan puolesta, vaikka tätä itseään on kohdeltu kaltoin on aidosti ihailtavaa. Hän haluaa vastustaa terrorismia ja eriarvoisuutta yhtäläisen kouluttautumisen mahdollisuudella.

Vilpitön halu saada rauhan keinoin maailmassa hyvää aikaan sai allekirjoittaneelle aika ajoin hieman kimmeltävää silmää ja palaa kurkkuun.

Kirja teki minusta uskovaisen: tie terrorismin tuhoon voi hyvinkin tulla tyttöjen koulutuksen kautta.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita kiinnostaa vähääkään mitä maailmassa tapahtuu.

Stephen King: The Stand

Kirjallisessa sivistyksessäni ammotti suurempi aukko kuin Titanicin kyljessä aikanaan. En ollut näet lukenut ainoatakaan Stephen Kingin romaania. Tätä massiivista aukkoa paikkaamaan tarvittiin yhtä massiivinen opus, ja korkkasinkin oman poikuuteni Stephen Kingin sielun elämään lukaisemalla teoksen The Stand(suom. Tukikohta)

The Stand ilmestyi alun perin vuonna 1978, jonka jälkeen King julkaisi kirjastaan lyhentämättömän version vuonna 1990. Allekirjoittaneen oli luonnollisesti luettava alkuperäisellä kielellä tuo lyhentämätön tiiliskivi, joka omaa englanninkielisenä versiona 1152 sivua ja 1344 sivua suomenkielisenä versiona.
Mielenkiintoisena kuriositeettina on mainittava, että King joutui aikanaan lyhentämään 400 sivua kirjastaan kustannussyistä. Kustantaja koki, että tuohon aikaan vielä tuoreen kirjailijan lyhentämätön teos olisi tullut liian kalliiksi painattaa, ja kirjan katemarginaali olisi jäänyt liian pieneksi.

Kirjan tapahtuvat sijoittuvat post-apokalyptiseen maailmaan, jossa Yhdysvaltain armeijan kokeellinen virus on päässyt karkuun ja tuhoaa 99.4% maailman väestöstä. Sen enempää uppoamatta kirjan juonen koukeroihin on todettava, että kirjan henkilöhahmot ovat varsin moni-ulotteisia ja King kuvailee hyvinkin tarkasti paikkoja, joihin kirjan tapahtumat sijoittuvat. Osa kirjan tapahtumista sijoittuu Boulderiin, kaupunkiin Coloradossa ja koska olen itse sattumalta tuossa maailman kolkassa saanut kunnian käydä, nousivat tarinan maisemat varsin elävästi mielessäni esiin.

King ei turhaan ole arvostettu kirjailija. Jo tämän ensimmäisen kosketuksen perusteella herran kirjallisuuteen havaitsen kaksi ulottuvuutta, jolla King kietoo lukijansa tarinansa syleilöön. Toinen niistä on tarina itse. Juonen kuljetus ja sopiva käänteisyys on juuri sellaista, joka pitää lukijan otteessaan. Tästä samasta syystä niin moni Kingin kirja on kääntynyt toimivaksi elokuvaksi.
Toinen kutkutteleva tapa, jolla King pitää otteessaan on puhtaasti upea kirjoitustyyli. Dramaattiset tapahtumakuvaukset ja mieleenpainuvat metaforit jäävät elämään lukijan mieleen tämän painuessa yöunilleen kirjaa luettuaan, ja dialogin aitous saa hahmot heräämään.

Allekirjoittaneesta tuli fani kertaheitolla, ja aionkin tutustua herran koko tuotantoon.. Mutta luen ne vähemmän pelottavat kirjat ensiksi. Ihan vaan yöunieni takia ;)

Nelson Mandela: Long Walk to Freedom

Elämänkerrat ovat kiehtovaa luettavaa. Nämä tarinat toimivat sekä päähenkilön elämän ajan kuvauksena, että kiehtovana läpileikkauksena tarinan protagonistin sielunelämään.

Nelson Mandela kirjoitti osan kirjan tekstistä ollessaan Robben Islandin vankilassa. Mandela halusi keskittyä yhdessä haamukirjoittajansa kanssa nimen omaan kuvaamaan Etelä-Afrikan oloja Mandelan aikana, ja kuvata Mandelaa vain yhtenä vallankumouksen välikappaleena. Tämä näennäinen nöyryys jättää tilaa muiden tärkeiden ihmisten tunnustamiselle, mutta jättää samalla itse Mandelan varsin etäiseksi. Mandela puhuu eteenpäin ajavasta voimastaan vain pakkona taistella kansansa vapauden puolesta, mutta kirja ei aukaise mistä moinen pakottava tarve on aikanaan lähtenyt ja mikä sitä ruokki 27,5 vuotta vankilassa.

Kirja alkaa Mandelan lapsuudesta ja kuvaa varsin yksityiskohtaisesti Mandelan heimon miesten aikuistumisen riittiä, eli aikuisuuden kynnyksellä tapahtuvaa ympärileikkausta. Mandela kuvaa itselleen tapahtuvia asioita varsin etäisesti, eikä juurikaan valota tapahtumien hänessä itsessään herättäneitä tunteita.

Kirja päättyy vuoteen 1994, jolloin Nelson Mandela valittiin Etelä-Afrikan presidentiksi.

Mandelasta nousi minulle uutena tietona muutama seikka:
-Mandela ei ollut vain passiivinen rauhan suurlähettiläs, vaan aktiivinen rauhansoturi, joka piti väkivaltaa yhtälailla neuvottelun välikappaleena kuin passiivista vastarintaakin.
-Mandela piti kunnostaan huolta aivan vanhoille päivilleen saakka päivittäin, myös vangittuna.
-Mandela voitti Nobelin rauhanpalkinnon yhdessä poliittisen vastustajansa Willem De Klerkin kanssa vuonna 1993.

Mandelan kirjan pohjalta on tehty myös saman niminen elokuva, joka sai Ensi-iltansa vuonna 2013.  Elokuvassa Mandelaa esittää brittinäyttelijä Idris Elba, joka tekeekin uskottavan roolityön Mandelana.

Elokuva keskittyykin tarinan draamaan siinä, missä itse kirja luettelee jopa hieman lakonisesti Etelä-Afrikan ja Mandelan historian tapahtumia.

Kummatkin täydentävät ketterästi toisiaan, ja suosittelenkin syväluotaavaa historiikin tutkimusta varten kumpaakin lähdettä: sekä kirjaa, että elokuvaa.

 

 

 

 

Orson Scott Card: Xenocide

Välillä on  varsin virkistävää ujuttaa lukemistoon hieman Scifiä ammattikirjallisuuden vastapainoksi. Tällä kertaa valitsin Orson Scott Cardin kirjan Xenocide, joka on Ender Saagan kolmas osa. Kirjasarjan ensimmäinen osa on vuonna 1986 julkaistu Ender's Game, josta tehty elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2013.

Kirjasarjan toinen osa Speaker For The Dead julkaistiin vuonna 1986, ja Xenocide vuonna 1991.

Siinä missä kaksi ensimmäistä kirjaa keskittyvät enemmän päähenkilö Enderin tarinaan, on Xenocide selkeästi filosofisempi kokonaisuus. Kirjallisuuden lajina juuri scifi antaa herkullisen maaperän filosofisille pohdinnoille. Scifi antaa vapauden luoda maailmoja ja tilanteita, joissa erilaiset moraalifilosofiset pohdinnat saadaan herätettyä eloon varsin konkreettisella tavalla. Niin tekee myös Orson Scott Card tässä teoksessaan, jossa pieni joukko ihmisiä joutuu päättämään viiden eri älykkään lajin kohtalosta. Onko oikein uhrata yksi laji, jotta muut voivat selviytyä?

Kirjailija on ottanut tarinaan mukaan myös katolisen uskonnon, ja puntaroi tarinassaan maukkaasti judeokristillisten uskontojen tulevaisuuden haasteita tekniikan kehittyessä. Orson Scott Card tarjoaakin yhden vaihtoehdon sille, kuinka katolilaisuus saattaisi sinnitellä mukana tulevaisuuden haasteissa.

Teos on syvistä pohdinnoistaan huolimatta kevyttä ja helppolukuista seuraa. Kirjoittajan tyyli on helpon rento ja humoristinen dialogi pitää otteessaan mukavasti.

Kirjasarjoille on tyypillistä, että ensimmäisen kirjan jatko-osat eivät täysin seiso omilla jaloillaan. Näin on myös Xenociden kohdalla. Samalla tavalla kuin Harry Potterin tai Game Of Thronesin (A Song Of Ice And Fire) kolmannen kirjan lukeminen ilman, että on lukenut aiempia osia jättäisi hieman kylmäksi, niin olisi myös tämän opuksen kohdalla.

Itse nautin kirjasarjoista, koska lukuisiin kirjoihin jaetussa tarinassa kirjailijalla on aikaa kehittää hahmoja, näiden välisiä suhteita, sekä maailmaa johon tarina sijoittuu.

Xenocide on ehdottomasti kirjoista eniten mieleeni, joskin pidin myös kahdesta edellisestäkin kovasti. Xenociden diipimmät kelat ja moraaliset haasteet saivat omankin mieleni laukkaamaan.

Itse pyrin lukemaan kirjat aina näiden alkuperäiskielellä, mikäli siihen on vain suinkin mahdollisuus. Tekstistä katoaa aina tietyt vivahteet kun se käännetään toiselle kielelle. Esimerkiksi kirjan nimi "Xenocide" (Xeno-muukalainen & cide-murha) on sanaleikki sanasta "Genocide"-kansanmurha. Kirja onkin suomennettu nimelle "Kansanmurha" hävittäen alkuperäisen teoksen nimen vivahteet käännöksessä.

Otan innolla työn alle sarjan seuraavan teoksen Children Of The Mind, joka valottaa lisää Xenociden kutkuttavaan tilanteeseen jäänyttä tarinaa.

Suosittelen Ender Saagaa kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville!

Lisää kirjasta:
https://www.goodreads.com/book/show/8648.Xenocide?ac=1

Fear The Survivors by Stephen Moss (The Fear Saga #2)

Fear The Survivors jatkaa saumattomasti siitä, mihin edellinen osa Fear The Sky jäi. Tässä The Fear Sagan toisessa osassa Neil kerää ympärilleen luotettavaa ydinryhmää, jonka avulla taistella tulevaa invaasiota vastaan. Neilin kumppaneineen tulee olla varovainen, koska pahiksien agentit ja tekoäly seuraa kaikkea sähköistä kommunikaatiota ja tärkeiden henkilöiden liikkeitä.

Onneksi agentit John ja Shahim haluavat estää tulevan kansanmurhan pelastaakseen oman lajinsa kollektiiviselta synniltä, josta ei ole paluuta.
Tuoreiden ystäviensä avulla Neil kumppaneineen pääsee käsiksi aivan uudenlaiseen teknologiaan.

Stephen Moss syventää luomaansa maailmaa ja tarinansa hahmoja kiehtovalla tavalla. Juonen käänteet ovat sekä nopeita, että yllättäviä, ja politikointi kiihtyy entisestään.

Mitä jäi mieleen:
 Toinen osa oli ensimmäistä vahvempi. Teksti ei ollut aivan niin karua ja kömpelyyttä oli selkeästi vähemmän. Tosin, kuuntelin tämänkin kirjan R.C. Brayn äänikirjaversiona, joten iso osa tekstin kömpelyydestä ei välity kuunnellessa.
Mitä opin itsestäni:
 Jään usein pohtimaan henkilöhahmojen kohtaamia moraalisia haasteita.
Mitä otan mukaani:
Odotuksen jatko-osaa kohtaan
Oma arvio asteikolla 0-5:
4. Hyvää shittiä tämäkin.

Formaatti:
Audible audiobook